Tarinoita Sallasta

Sallan pohjoisosassa Tuntsan erämaassa on erämaakämppä, murhahaara, jossa on vuosisatoja puhuttu kummittelevan. Kämpän vieraskirjaan on raapustettu varoituksia yöpyjille yön pimeimpään aikaan ilmestyvistä kummituksista. Kämpän ja läheisen ojan nimen takana oleva tarina selittää syyn levottomien sielujen vaellukselle.

Sallan Onkamojärvellä 1600-luvulla asunut lappalainen lähti ajoporonsa Illan kanssa Savukosken Martissa asuvan lappalaisen luo kylään. Miehillä tuli riitaa ja Martin lappalainen surmasi Onkamon lappalaisen ja pisti tämän poron teuraaksi. Parin viikon päästä Onkamolaisen pojat, 17- ja 20-vuotiaat veljekset tulivat etsimään isäänsä. Martin lappalainen kielsi nähneensä Onkamolaista ollenkaan. Martin lappalaisen poika kuitenkin erehtyi kysymään isältään, josko hän toisi niliaitasta Illa-poron lihaa vieraille tarjottavaa keittoa varten. Veljekset panivat asian merkille, mutta eivät sanoneet mitään.

Seuraavaksi syksyksi sovittiin yhteinen kalastusmatka Värriön latvoille. Onkamon veljekset asettuivat vahtiin ja Martin lappalaisen nukahdettua he surmasivat tämän. Miehen 12-vuotiaan pojan he ottivat mukaansa ja hukuttivat vähän matkan päässä avantoon. ”Konnasta konna versoo ja konna on myös konnan poika” perustelivat veljekset tekojaan.

 

Linkki uutiseen:

Olimme kotiseutumatkalla Korjalla. Matkalla eräät olivat ostaneet hieman kurkun kostuketta, ja niin niitä pullon korkkeja väännettiin auki. Matkassa mukana oli myös Ulpu Iivari, joka otti emännän roolin ja pyysi kaikkia ottamaan kipot esille. Emäntä kiersi ympyrää ja kaateli kaikille pienen lorauksen venäläistä konjakkia. Ennen sotia Korjalla asuneille hän kulautti kaksi annosta. – Niille, joille lorautin yhden annoksen, tämä on tulomalja. Niille, joille lorautin kaksi annosta, tämä on sekä tulo- että paluumalja näille isiemme maille.
Kaarlo Niemelä alias Mettä-Kalle

Linkki uutiseen:

1990-luvun alkupuolella kävi Sallan linja-autoasemalla kova kuhina. Napapiirin Retkeilyn järjestämälle matkalle oli lähdössä suuri joukko ihmisiä, joiden määränpäänä oli rajantakaiset kotiseudut. Monelle se oli ensimmäinen ulkomaanmatka, vaikka se tehtiinkin omalle syntymäpaikalle. Monella vanhemmalla ihmisellä oli hankittuna elämänsä ensimmäinen passi.  Moni jännitti jo sitä, miltä entiset kotimaisemat nyt näyttävät yli 50 vuoden jälkeen. Lopulta Korjan kylä aukeni silmiemme eteen. Myöhemmin istuin nurmikolla vähän sivummalla ja katselin Sotkajärvelle ja sen takana olevalla Lusmatunturille. Olin monta kertaa nähnyt tuon järven ja tunturin juuri tästä kulmasta, missä juuri silloin istuin. Viidenkymmenen vuoden ajan olin ehtinyt lukemattomat kerrat käydä unissani ja ajatuksissani kotikylässäni ja aina olin katsellut sitä samalta paikalta ja samaan suuntaan. Vielä minäkin pääsin näkemään ne rakkaat paikat, joita suunnattomasti olin ikävöinyt. Silloin olin onnellinen.
Kaarlo Niemelä alias Mettä-Kalle

Linkki uutiseen:

Vuonna 1960 näki Luoja tarkoituksenmukaiseksi ja tarpeelliseksi polttaa osan Tuntsan metsistä. Olin nukkumassa, kun palopäällikkö Yrjö Tervo tuli herättämään koputtamalla ikkunaan. Hän kertoi, että minun piti lähteä Tuntsalle paloa sammuttamaan. Lähdettävä oli. Ajelin Kota-Anttiin. Siellä oli miehiä, joita otin mukaani ja lähdimme marssimaan kohti Tuntsan kairaa. Menomatkalla nousimme erään  korkea vaaran laelle, josta näimme laajalle alueelle. Näytti siltä, että koko pohjoinen ja koillinen erämaa ovat tulessa. Tuntsan palossa tuhoutui varsinaista metsää 10 000 hehtaaria, maata yhteensä 20 000 hehtaaria. Paloa oli sammuttamassa liki 500 miestä. Tuntsan palo on yhä Suomen suurin metsäpalo.  
Kaarlo Niemelä alias Mettä-Kalle

Linkki uutiseen:

Talvisota oli syttynyt. Meitä oli noin kymmenen miehen hakuporukka, jonka tehtävänä oli ihmisten ja karjan saattaminen ja ohjaaminen Savukosken tietä länteen. Kotalassa ammuimme lehmät navettaan, kun emme niitä voineet ottaa niitä mukaan. Kun lähdimme Kotalasta, sytyttivät sotilaat heti talot tuleen. Kaikki rakennukset poltettiin, ei saanut jäädä mitään, josta olisi ollut viholliselle hyötyä. Kaikki pikku halotkin poltettiin. Monelle isännälle ja emännälle oli katkera tieto se, että heidän talonsa ja omaisuutensa nousee hetken päästä savuna ilmaan. Kaarlo Niemelä alias Mettä-Kalle

Linkki uutiseen:

Kekkonen oli suuri Lapin ystävä ja tutustui mielellään paikalliseen väestöön Sallassa vieraillessaan.
Sallan käynnillään hän kävi Vihtori Vuorelan luona kahvilla. Emäntä oli silittänyt oikein valkoisen pöytäliinan pöytään. Kekkonen kahvia juodessaan läikytti sitä vahingossa myös valkoiselle pöytäliinalle. Hän pahoitteli tapahtunutta emännälle, joka tietenkin tuumasi, etteipä tuo haittaa, eihän tuossa mitään vahinkoa ole tapahtunut.
Hetkisen kuluttua myös talon isännälle kävi vahinko ja kahvi läikät levisivät valkoiselle liinalle. Emäntä moitti tuohtuneena miestään että " Siinä toinen tohelo..."
Vierailu sujui kuitenkin mukavissa merkeissä loppuun saakka.
Ja eipä aikaakaan kun Vuorelan emännälle tuli paketti pääkaupungista ja oikein presidentin kansliasta.
Paketissa oli kaksi valkoista pöytäliinaa ja allekirjoituksena: Se ensimmäinen tohelo.

Linkki uutiseen:

Kaksi kokenutta metsämiestä lähti Sallan kirkolta karhunpyyntiin Tuntsalle 70-luvulla karhun kevätmetsästysaikaan. Matkalla he raatailivat:

- Miten sitä karhua pyydetään? Toinen kysyi.

- Mennään ojan varteen, kävellään sitä pitkin, toinen toista ja toinen toista puolta. Sehän kaikki luonnon elävä tulee keväillä ojan varteen. Ja näin he päättivät tehdä.

Hiljaa ja rauhallisesti hiipien miehet etenivät joenreunaa. Takailivat välillä toisiaan, tunnit kuluivat, oja mutkitteli. Mutkassa joen törmällä tuli toista miestä karhu omassa rauhassaan vastaa ja nousi kahdelle jalalle. Molemmat jäykistyivät paikalleen – karhu ja moniin tilanteisiin harjaantunut metsämies.

Mies otti pyssyn, tähtäsi rauhallisesti, näki ajatuksissa jo luodin iskun karhun rintaan, tunsi laukauksen painon olkapäässään, veti lukon auki ja latasi uudelleen, uudelleen ja uudelleen, kaikki kahdeksan panosta. Kääntyi katsomaan taakse hiipinyttä kaveria ja sanoi:

- Tule äkkiä ja tuo lisää panoksia, hän sanoi niin pienellä äänellä kuin osasi. Äänen kuultuaan karhu kääntyi ja pakeni ojan varren kuusikkoon.

 

Kaveri astui lähemmäksi ja sanoi:

- Ethän sinä ole ampunut yhtään laukausta.

- Saatana, minä olen ampunut pyssyn tyhjäksi, vastasi mies.

- No, et helevetissä, et yhtähän laukausta, vastasi kaveri ja potkaisi sammalista esiin ampumattoman panoksen.

Mies katseli sitä ällistyneenä.

- kaikki muu meni taiteen sääntöjen mukaan – mutta liipasu jäi, hän ajatteli ääneen.

Linkki uutiseen:

Matkailu oli Sallassa jo hyvässä vauhdissa, kun vuonna 1937 vanhassa Sallatunturissa järjestettiin Suomen ensimmäiset syäksylaskun mestaruuskisat. Osallistujia kisoissa oli parisenkymmentä, joukossaan Suomen kärkinimet Aarne Valkama ja Erkki Penttilä.

Aarne Tuuha, siihen aikaan seitsenvuotias sallalaispoika oli lähtenyt muiden kyläläisten tapaan erikoislaatuista tapahtumaa todistamaan. Viiden kilometrin matka tunturiin oli taitettu hiihtäen, kuten siihen aikaan oli tapana. Toki autojakin silloin jo Sallassakin oli, mutta niitä ei kisapaikalla juuri näkynyt. Aarne oli tullut tunturille äitinsä matkassa, joka toimi ravintolatehtävissä kisapaikalla. Kisojahan poika oli tietysti tullut tunturiin katsomaan, ja hän livahti äidiltään äKurtin komianä matkassa rinteille. Pojat asettuivat radan jyrkimpään kohtaan, jossa useimmat kilpailijat kaatuivat. Vauhti oli päätä huimaava ja lumi pällysi 5-10m mittaisella kapealla metsään raivatulla laskuväylällä. Tunnelma sallalaisyleisän keskuudessa oli hurmiollinen. Kisojen näkeminen teki myäs pieneen poikaan tuolloin suuren vaikutuksen, synnyttäen suuren palon syäksylaskua kohtaan Aarnen sydämeen.

Tänä päivänä Arska tunnetaan Sallan Hiihtokeskuksen ja koko laskuharrastuksen alkuun panneena voimanaä

Linkki uutiseen:

Tunnettu sallalainen erämies, Eelis Vuorela, oli uusimassa hirvikorttiaan
Isoaavan ampumaradalla ja päivitteli toisten heikkoa ampumataitoa sanomalla. että kortin uusimiseen ei tarvita kuin kuusi panosta.

Annas ollakaan kun tuli Eeliksen vuoro , huikkasi veljenpoika Eelikselle, että kuudes menee ohi!
Ja Eelis ampui ,  puhelin ilmoitti, osuma, osuma,osuma, osuma , osuma ja ei osumaa.
Kuusi laukausta oli ammuttu ja viimeinen oli mennyt ohi. No Eelis ei vielä tästä ollut moksiskaan.
Aloitti uuden sarjan ja ampui ensimmäsen laukauksen ja penkka pölähti ainakin metrin taulun alapuolella. Se riitti setä Eelikselle ja hän tuuppas kiväärinsä vihaisesti asepussiin ja häipyi ampumaradalta.
Otti se sen verran hattuun jo reilusti yli 70 vuoden ikään ehtineelle Eelikselle, että hirvikortti jäi sinä syksynä ampumatta, mutta hirvimetsälle hän kuitenkin silti osallistui vallesmanni Virkkulan kanssa reppumiehenä.
Ja niinhän siinä kävi, että Eeliksen toimiessa ajomiehenä pääsi mitään pelkäämätön uroshirvi yllättämään aseettoman Eeliksen ja Eelis joutui pötkimään pakoon pöllipinon päälle.

Eelis koitti siinä huudella kavereita ampumaan hirven, mutta ketään ei kuulunut.

Pari- kolme tuntia pöllipinon päällä panttivankina Eelistä pidettyään , hirviuros tuli siihen tulokseen, että olkoon koko ”kilpakosija” ja lähti etsimään parempaa seuraa ja Eeliskin pääsi alas pinonpäältä.
Illalla majapaikassa Eelis kertoi tämän tapahtuman kavereilleen ja päivitteli että kukaan ei tullut ampumaan sitä hirveä. Se kun oli vielä niin laiskakin, että vahtiessaan häntä istueltaan kusikin.

Ampumaradalla ja Eeliksen kerronnan hältä itseltään kuulleena Erkki Vuorela.

Linkki uutiseen:

 

Sallan Sarviselässä asuva Veikko Hämäläinen ajoi kuorma-autolla estekiviä kirkonkylän linjaan syksystä 1940 seuraavan vuoden huhtikuuhun saakka. Estekiviä ajettiin kymmenellä kuorma-autolla Kaunisharjun alueelta, nykyisen Poropuiston luota, Sallatunturin kupeelta ja Hatajavaarasta. Eniten kiviä ajettiin Sallatunturilta. Kukin estekivi vinssattiin käsivoimin ylös, ja auto jonka lavalle kivi sitten laskettiin ajettiin kiven alle. Jyrkässä rinteessä piti olla tarkkana. Kerrankin Veikko huomasi pahimmassa paikassa alamäessä, että auton jarrut eivät toimi. Jotta auton sai pysähtymään, se tuli saada kääntymään sivuttain. Samalla auto kuitenkin kaatui kyljelleen ja kolmen tonnin painoinen kivi vyöryi lavalta.

Linkki uutiseen: